Pouta aloittaa ykkösluokan

Kesä­loma on lop­pu­mai­sil­laan ja Pou­ta on juu­ri aloit­ta­mas­sa en­sim­mäis­tä luok­kaa uu­des­sa kau­pun­gis­sa, jos­ta ei tun­ne vie­lä ke­tään. Hän­tä jän­nit­tää ko­vas­ti uu­teen kou­luun as­tu­mi­nen. On­nek­si hä­nen koko per­heen­sä, eli äiti, isä, veli ja hei­dän lem­mik­kin­sä ovat ol­leet hä­nen tu­ke­naan. Eten­kin hä­nen oma kis­san­sa on kuun­nel­lut hä­nen huo­li­an­sa ja jän­ni­tys­tään, mikä on hel­pot­ta­nut Pou­dan oloa.

On Pou­dan elä­män en­sim­mäi­sen kou­lu­päi­vän aika ja hän saa­puu kou­luun iso­vel­jen­sä saat­ta­ma­na. Hä­nen iso­vel­jel­lään oli juu­ri tätä var­ten va­paa­päi­vä töi­tä. Iso­veli on roh­kais­sut Pou­taa kou­lun aloit­ta­mi­ses­sa. En­sim­mäi­se­nä kou­lu­päi­vä­nä kaik­ki luo­kan op­pi­laan oli­vat hie­man jän­nit­ty­nei­tä uu­des­ta ti­lan­tees­ta, mut­ta se su­jui muu­ten to­del­la hy­vin. Opet­ta­ja oli Pou­dan mie­les­tä mu­ka­va ja teki en­sim­mäi­ses­tä päi­väs­tä hy­vän.

Toi­se­na päi­vä­nä luok­ka­lai­set al­ka­vat muo­dos­tua omiin ka­ve­ri­po­ru­koi­hin­sa muun mu­as­sa väli­tun­nil­la. Pou­ta kui­ten­kaan ei ole vie­lä löy­tä­nyt po­ruk­kaan­sa, kos­ka hän on to­del­la ujo, jo­ten hän ei us­kal­la ha­keu­tua mu­kaan väli­tun­ti­leik­kei­hin. Myös muut huo­maa­vat hä­nen ujou­ten­sa, jo­ten ei­vät us­kal­la käy­dä pyy­tä­mäs­sä Pou­taa mu­kaan. Pou­dal­la on kou­lus­sa toi­saal­ta ki­vaa ja hän tyk­kää olla siel­lä, mut­ta oli­si mu­ka­vam­pi, jos hän sai­si ys­tä­viä.

Pou­ta ei ole vie­lä kol­man­te­na­kaan kou­lu­päi­vä­nä löy­tä­nyt it­sel­leen ys­tä­viä ja hän al­kaa olla jo toi­vo­ton asi­an suh­teen. Päi­vän vii­mei­sen väli­tun­nin al­ka­es­sa Oiva ni­mi­nen poi­ka hä­nen luo­kal­taan tu­lee pyy­tä­mään hän­tä mu­kaan väli­tun­ti­leik­kei­hin. Pou­dal­le tu­lee sa­man tien pa­rem­pi mie­li ja hän läh­tee pe­laa­maan polt­to­pal­loa mui­den luok­ka­lais­ten kans­sa väli­tun­nik­si. Kou­lu­päi­vän päät­teek­si Oiva ja Pou­ta kä­ve­le­vät yh­des­sä kou­lu­mat­kan, kos­ka sel­vi­ää, että Oiva asuu ihan lä­hel­lä Pou­dan uut­ta ko­tia. Sa­mal­la he so­pi­vat, että viet­tä­vät huo­men­na­kin väli­tun­nit yh­des­sä. Pou­ta saa­puu ko­tiin to­del­la iloi­se­na.

“Mikä si­nut noin iloi­sek­si tä­nään teki, olet iloi­sem­pi kuin ei­len?” ky­syi äiti.

“Sain tä­nään en­sim­mäi­sen ys­tä­vä­ni ja pe­la­sin luok­ka­ka­ve­rei­den kans­sa polt­to­pal­loa”, vas­ta­si Pou­ta.

“Iha­na kuul­la”, to­te­si äiti.

Pou­ta ryn­tä­si te­ke­mään läk­sy­jä iloi­se­na ja ker­toi myö­hem­min myös isäl­leen ja kis­sal­leen in­nok­kaas­ti päi­väs­tään. 

Seu­raa­va­na aa­mu­na Pou­ta teki aamu­toi­met in­nok­kaas­ti ja läh­ti iloi­se­na kou­luun. Kou­lu­mat­kal­la Pou­ta meni en­sim­mäi­se­nä ha­ke­maan uut­ta ys­tä­vään­sä Oi­vaa, jot­ta he voi­si­vat kä­vel­lä yhtä mat­kaa kou­luun. Kou­lun­pi­hal­la ys­tä­vyk­set nä­ki­vät tut­tu­ja kas­vo­ja ja Oiva vil­kut­ti muil­le ja esit­te­li Pou­dan roh­ke­as­ti uu­sil­le ka­ve­reil­le.

Täl­lä ker­taa Pou­taa ei jän­nit­tä­nyt­kään enää niin pal­jon, sil­lä hän tie­si, ett­ei hän ole yk­sin. Väli­tun­nil­la he pe­la­si­vat yh­des­sä jäl­leen polt­to­pal­loa, ja Pou­ta huo­ma­si nau­ra­van­sa ää­neen mui­den mu­ka­na. Se tun­tui hy­väl­tä ja va­paut­ta­val­ta.

Päi­vien ku­lu­es­sa Pou­ta al­koi tu­tus­tua myös mui­hin luok­ka­lai­siin. Hän sai huo­ma­ta, että mo­net heis­tä oli­vat myös aluk­si ujo­ja ja hie­man jän­nit­ty­nei­tä ku­ten hän it­se­kin. Opet­ta­ja ke­hui Pou­taa reip­paak­si ja se sai hä­net iloi­sek­si, sil­lä hän sai ko­kea kuu­lu­van­sa osak­si luok­ka­yh­tei­söä. Kou­lu ei enää tun­tu­nut­kaan pe­lot­ta­val­ta ja yk­si­näi­sel­tä pai­kal­ta.

Kun Pou­ta pa­la­si ilta­päi­väl­lä ko­tiin, kis­sa tuli tut­tuun ta­paan hän­tä vas­taan ovel­le ja kieh­nä­si jal­ko­ja vas­ten. Pou­ta is­tah­ti lat­ti­al­le ja si­lit­te­li kis­saa hy­myil­len.

“Tie­dät­kö”, hän kuis­ka­si, “Mi­nul­la on kou­lus­sa ys­tä­viä, joi­den kans­sa nau­ran. En ole enää yk­sin”. 

Il­lal­la koko per­he kuun­te­li Pou­dan ker­to­muk­sia hä­nen kou­lu­päi­väs­tään. Äiti ja isä hy­myi­li­vät yl­pei­nä, iso­veli ta­put­ti Pou­taa olka­pääl­le hy­vän­tuu­li­se­na. 

Pou­ta meni nuk­ku­maan on­nel­li­se­na ja ajat­te­li, että uusi kau­pun­ki ei ol­lut­kaan niin vie­ras ja tun­te­ma­ton paik­ka enää. Sii­tä oli ajan mit­taa tul­lut hä­nen ko­tin­sa. 

Pou­dan kou­lu­tai­val al­koi jän­ni­tyk­sen si­jaan ilol­la, uu­sil­la ys­tä­vil­lä, roh­keu­del­la, joka kas­voi päi­vä päi­väl­tä suu­rem­mak­si. 

-Kir­joit­ta­jat ovat kol­man­nen vuo­den opis­ke­li­joi­ta