Masentuneen perheenisän päivä (Terveystieto)

He­rä­sin aa­mul­la kel­lo 04.47 nu­kuin yön ai­ka­na vain pari tun­tia. Mi­nua vä­syt­tää, mut­ta nuk­ku­mi­nen on vai­ke­aa ja mi­nun on suo­ras­taan mah­do­ton­ta saa­da unta il­tai­sin. Juon kol­me kup­pia kah­via, jos­pa se pi­ris­täi­si. Olen päi­vi­sin är­ty­nyt per­heel­le­ni, kos­ka en saa unta ja mi­nun on paha olla. Olen ol­lut koh­ta vuo­den pois­sa töis­tä. Aluk­si mi­nul­la epäil­tiin työ­uu­pu­mus­ta, mut­ta noin kuu­kau­si sit­ten mi­nul­la to­det­tiin ma­sen­nus. Mi­nua ah­dis­taa ti­lan­ne, kos­ka mi­nul­la ei ole lain­kaan palk­ka­tu­lo­ja. Vai­mo­ni on töis­sä ja pi­tää ta­lou­des­tam­me huol­ta. Mi­nua pe­lot­taa se, että hän­kin uu­puu. On suo­ras­taan to­den­nä­köis­tä, että sit­ten kun minä jos­kus ma­sen­nuk­ses­ta­ni pa­ran­nun. Niin vai­mo­ni uu­puu ja mah­dol­li­ses­ti sai­ras­tuu ma­sen­nuk­seen. En ole tot­tu­nut elä­mään toi­me­ton­ta elä­mää. Päi­vi­sin olen yk­sin ko­to­na, lap­set­kin ovat kou­lus­sa. Luen päi­vi­sin vain kir­jo­ja ja yri­tän saa­da nu­kut­tua. Kir­jo­jen avul­la saan het­ken rau­han ja aja­tuk­set pois elä­män haas­teis­ta ja vai­keuk­sis­ta.  

Kel­lo on 07.00. Muu per­he al­kaa he­räil­lä. Ma­koi­len soh­val­la olo­huo­nees­sa ja seu­raan muun per­heen aamu­toi­mia. Per­heen nuo­rim­mai­nen kaa­taa la­sin keit­ti­ös­sä. Sa­non hä­nel­le vain ival­li­ses­ti, “kan­nat­ti­ko, sii­voa se”! Saan ta­kai­sin vain häm­men­ty­neen ja su­rul­li­sen kat­seen. Koh­ta kuu­len, kun per­heen nuo­rin ker­too äi­dil­leen, että isä taas suut­tui hä­nel­le. Mi­nua hä­vet­tää. En mah­da käy­tök­sel­le­ni mi­tään. Olen äkki­pi­kai­nen ja suu­tun her­käs­ti. En jak­sa aja­tel­la. 

Kel­lo on 09.00. Olen ol­lut yk­sin ko­to­na noin tun­nin. Luin kir­jaa, joka ker­too jat­ko­so­dan kau­ko­par­ti­ois­ta. Iso­i­sä­ni kuu­lui sel­lai­seen. Hä­nen elä­män­sä on var­mas­ti ol­lut pal­jon kiin­nos­ta­vam­paa kuin mi­nun. Mi­nua hä­vet­tää olla ma­sen­tu­nut. Muut ih­mi­set vain ajat­te­le­vat mi­nun ole­van lais­ka. Tah­toi­sin elä­mää­ni jo­tain oh­jel­maa. Mitä jos iso­i­sä­ni nä­ki­si mi­nut vain täs­sä ma­koi­le­mas­sa. Hän var­mas­ti hä­pe­äi­si mi­nua.  

Kel­lo 12.00. Nu­kah­din soh­val­le huo­noon asen­toon ja nis­ka­ni on ki­peä. Mi­nua är­syt­tää. Nous­tes­sa­ni soh­val­ta lyön var­paa­ni pöy­dän jal­kaan. Ki­ro­an ja pais­kaan pöy­dän nu­rin. Pöy­däl­lä ol­lut kuk­ka­mal­jak­ko len­tää lat­ti­al­le ja sär­kyy. Mi­nua är­syt­tää suun­nat­to­mas­ti. Mitä vai­mo­ni­kin sa­noo ko­tiin tul­les­saan. Ja en mil­lään jak­sai­si sii­vo­ta. An­nan asi­an vain olla, kä­ve­len jää­kaa­pil­le et­si­mään jo­tain ruo­kaa. Joka aamu vai­mo­ni jät­tää mi­nul­le jo­tain help­poa ruo­kaa jää­kaap­piin, jon­ka voin no­pe­as­ti mik­ros­sa läm­mit­tää. Tä­nään jää­kaap­pi on tyh­jä. Ajat­te­len ett­ei vai­mo­ni­kaan enää ra­kas­ta mi­nua. Pää­dyn syö­mään vain lei­pää. Sa­mal­la kat­son päi­vän pos­tit ja mak­san las­kut, jot­ka ah­dis­ta­vat mi­nua. 

Klo 14.00. Mal­jak­ko on edel­leen sä­pä­lei­nä olo­huo­neen lat­ti­al­la. En vain mil­lään jak­sa sii­vo­ta sitä. Ovi au­ke­aa ja si­sään tu­lee nuo­rin lap­se­ni. Pyy­dän hä­nel­tä an­teek­si aa­muis­ta käy­tös­tä­ni ja ha­laan hän­tä. Hän ei vie­lä voi täy­sin ym­mär­tää mik­si en jak­sa käy­dä töis­sä ja mik­si olen niin vä­sy­nyt aina. On­han hän vie­lä niin nuo­ri. Alan et­siä sii­vous­vä­li­nei­tä, kos­ka mal­jak­ko on nyt pak­ko sii­vo­ta, ett­ei ku­kaan astu la­sin­si­ru­jen pääl­le. Yl­lä­tyk­sek­se­ni nuo­rin lap­se­ni tu­lee aut­ta­maan mi­nua sii­vouk­ses­sa ja muis­tut­taa mi­nua tä­män­päi­väi­sis­tä jal­ka­pal­lo­har­joi­tuk­sis­taan, jot­ka olin tie­ten­kin unoh­ta­nut.  

16.00. Van­him­mat poi­ka­ni tu­le­vat kou­lus­ta. Käs­ken hei­dät aja­maan nur­mi­kot läm­mit­tä­mään sau­nan ja te­ke­mään ruo­kaa. He tart­tu­vat toi­meen ja läh­den itse vie­mään nuo­rin­ta tree­nei­hin. Mi­nus­ta tun­tuu pa­hal­ta, kun jou­dun käs­kyt­tä­mään lap­si­a­ni mi­nun teh­tä­vii­ni. Hei­dän pi­täi­si lu­kea ko­kei­siin, mut­ta jou­tu­vat­kin te­ke­mään koti­töi­tä koko il­lan.  

18.00. Va­raan Pa­del-ken­tän ja läh­den poi­kie­ni kans­sa pe­laa­maan pa­de­lia. Mi­nus­ta on haus­kaa ur­heil­la poi­kie­ni kans­sa. Vie­rei­sel­lä ken­täl­lä on van­ha työ­ka­ve­ri­ni pe­laa­mas­sa. Hän tie­tää mi­nun ole­van ma­sen­tu­nut, mut­ta ky­seen­a­lais­taa sen, kun nä­kee mi­nut hymy huu­lil­la pe­laa­mas­sa las­te­ni kans­sa. Hän ei vain voi ym­mär­tää kuin­ka ma­sen­tu­nut voi olla iloi­nen. Hän ei ym­mär­rä mi­nua. Ku­kaan ei pys­ty ym­mär­tä­mään mi­nua.  

21. Me­nen sän­kyyn. Tie­dän ett­en tule nuk­ku­maan juu­ri­kaan. Mut­ta mi­nua vä­syt­tää, enkä jak­sa olla sei­saal­laan. Vai­mo­ni nu­kah­taa vie­ree­ni. Minä vain val­von ja mie­tin jo seu­raa­vaa päi­vää. Mitä kir­jaa huo­men­na luen. Ke­nel­le huo­men­na suu­tun, ja mon­ta­ko esi­net­tä ri­kon. Nämä niin pie­net asi­at vain val­vot­ta­vat mi­nua.

Vee­ti Kor­ho­nen 22B