Luonteen, järjestyksen ja ymmärryksen äärellä (Filosofia)

Jo kau­an en­nen ih­mis­ten il­mes­ty­mis­tä en­ke­lit ovat tark­kail­leet lin­nun­ra­dan jär­jes­tys­tä. En­ke­lit ei­vät ole kuo­le­mat­to­mia, ja hei­dän täy­tyy aina opet­taa uusi op­pi­las noin joka kym­me­nen tu­han­nen vuo­den vä­lein. Suu­rel­la kirk­kaan­vih­re­äl­lä lau­tal­la, joka kul­kee lin­nun­ra­dan tyh­jyyt­tä kuin rah­ti­lai­va me­ren hal­ki, is­tuu kak­si olen­toa. He ovat vih­re­ä­i­hoi­sia ja te­rä­vä­kor­vai­sia, mut­ta muis­tut­ta­vat kui­ten­kin hy­vin pal­jon ih­mi­siä. He is­tu­vat pöy­dän ää­res­sä, joka on kuin mar­mo­ria, ja juo­vat juo­maa, joka muis­tut­taa tee­tä.

Van­hem­pi olen­to kat­soo nuo­rem­paa op­pi­las­taan ja ky­syy: ”Op­pi­laa­ni Za­mas, olet lu­ke­nut ih­mis­kun­nan his­to­ri­aa ja tut­ki­nut hei­dän sään­tö­jään jo pit­kään. Ha­lu­an ky­syä si­nul­ta yh­den tär­ke­än ky­sy­myk­sen: Mikä on hei­dän suh­teen­sa oi­keu­den­mu­kai­suu­teen?”

Za­mas, nuo­rem­pi op­pi­las, ei vai­ku­ta kiin­nos­tu­neel­ta opet­ta­jan­sa ai­hees­ta. Hän vas­taa hie­man är­ty­nee­nä: ”Yli­en­ke­li Shi­ni, mik­si mi­nun pi­täi­si kiin­nos­tua ih­mis­ten nä­ke­myk­sis­tä? He ovat pian men­nyt­tä kai­kin ta­voin, jos he jat­ka­vat sa­maan tah­tiin. Olen var­ma, että hei­dän aika­kau­ten­sa on ohit­se en­nen kuin si­nun ai­ka­si päät­tyy.”

Shi­ni hy­myi­lee lem­pe­äs­ti ja vas­taa: ”Voi Za­mas, he ovat juu­ri esi­merk­ki sii­tä, kuin­ka sel­keil­tä näyt­tä­vät asi­at voi­vat­kin olla us­ko­mat­to­man moni­mut­kai­sia. Ker­ro mi­nul­le, mitä mei­dän tu­li­si teh­dä niil­le, jot­ka rik­ko­vat ga­lak­sin jär­jes­tys­tä? Mi­ten hei­tä tu­li­si koh­del­la?”

Za­mas miet­tii het­ken ja vas­taa: ”Tie­ten­kin hei­dät pi­täi­si van­gi­ta tai sul­kea pois yh­teis­kun­nas­ta. Se es­täi­si hei­tä te­ke­mäs­tä uu­sia rik­ko­muk­sia. Olet var­maan­kin käs­ke­nyt mi­nun tut­kia ih­mis­ten his­to­ri­aa, kos­ka he ovat jat­ku­vas­ti teh­neet näin toi­sil­leen.”

Shi­ni pu­dis­taa pää­tään ja hy­myi­lee en­tis­tä lem­pe­äm­min: ”Et ole ai­van oi­ke­as­sa, Za­mas. Tie­dän, mis­tä tämä ajat­te­lu­ta­pa tu­lee. Olin itse sa­man­lai­nen, kun aloi­tin opin­to­ni. Jos sul­jet kaik­ki rik­ko­jat pois, he ei­vät enää voi va­hin­goit­taa ke­tään. Mut­ta se tar­koit­taa, että he ei­vät voi­si op­pia tai muut­tua. Jot­ta voi­sit to­del­la tul­la yli­en­ke­lik­si, si­nun on ym­mär­ret­tä­vä, että oi­keu­den­mu­kai­suus ei ole pelk­kää ran­gais­tus­ta. Se on myös mah­dol­li­suus kas­vuun.”

Za­mas nou­see no­pe­as­ti pai­kal­taan, kaa­taa juo­man­sa ja huu­dah­taa: ”Shi­ni, mi­ten voi­sit ku­vi­tel­la, että an­taa ri­kol­lis­ten jat­kaa toi­min­taan­sa, an­ta­en heil­le ti­lai­suuk­sia teh­dä vir­hei­tä uu­del­leen? Eikö se vain vah­vis­ta kaa­os­ta?”

Shi­ni ot­taa kä­teen­sä suu­ren sau­van ja na­paut­taa sitä kah­des­ti maa­han: ”Anna op­pi­laa­ni, että näy­tän si­nul­le, kuin­ka tämä asia me­nee. Minä ope­tan si­nut kat­so­maan maa­il­maa toi­ses­ta näkö­kul­mas­ta.”

Za­mas sul­kee sil­män­sä vain het­kek­si. Kun hän avaa ne jäl­leen, hän huo­maa sei­so­van­sa ai­van maa­pal­lon edes­sä. Se lois­taa kirk­kaa­na vih­re­ä­nä ja si­ni­se­nä täh­ti­tai­vaan kes­kel­lä. Ta­ka­na hän nä­kee kuun ja si­vul­laan au­rin­gon. He ovat to­del­la maa­pal­lon edes­sä, ja Za­mas kat­soo häm­mäs­ty­nee­nä ym­pä­ril­leen. Mai­se­mat vaih­tu­vat no­pe­as­ti, ja hän nä­kee eri kult­tuu­re­ja ja yh­teis­kun­tia, jot­ka ovat eri­lai­sia mut­ta sil­ti yh­tey­des­sä toi­siin­sa. Hän ei voi sa­noa sa­naa­kaan.

”Täs­sä on hei­dän pla­neet­tan­sa, jon­ka sinä sa­noit ole­van tu­hou­tu­mas­sa”, Shi­ni sa­noo. ”Sa­noit myös, että sen ke­hit­ty­neim­mät asuk­kaat oh­jaa­vat ajat­te­lu­a­si. Nyt näy­tän si­nul­le, mitä he oi­ke­as­ti ajat­te­le­vat ja te­ke­vät.”

Shi­nin sau­va pyö­räh­tää ja he siir­ty­vät suur­kau­pun­kiin, jos­sa va­lot lois­ta­vat kuin au­rin­ko itse. Ih­mi­siä on kuin muu­ra­hai­sia pe­säs­sä, ja kaik­ki näyt­tää rik­kaal­ta ja vau­raal­ta. Za­mas kat­soo ym­pä­ril­leen ja ky­syy häm­mäs­ty­nee­nä: ”Yli­en­ke­li, eikö tämä yh­teis­kun­ta ole mah­ta­va, va­paa ja vau­ras? Onko tämä se yh­teis­kun­ta, joka seu­raa si­nun ope­tuk­si­a­si?”

Shi­ni kat­soo hän­tä va­ka­va­na: ”Ei suin­kaan, op­pi­laa­ni. Tämä yh­teis­kun­ta saat­taa näyt­tää vau­raal­ta ja va­paal­ta, mut­ta tääl­tä et löy­dä to­del­lis­ta on­nea. He ovat yhtä tie­tä­mät­tö­miä kuin si­nä­kin, ei­vät­kä he ym­mär­rä sy­väl­lis­tä tasa­pai­noa, joka voi teh­dä hei­dän yh­teis­kun­nas­taan kes­tä­vän. Kat­so­taan­pa seu­raa­vak­si jo­tain muu­ta.”

Shi­nin sau­van liik­kees­tä nä­kyy muu­tok­sia, ja he siir­ty­vät ajas­sa eteen­päin. Za­mas nä­kee ih­mis­ten väki­val­lan, epä­oi­keu­den­mu­kai­suu­den ja jat­ku­van riis­ton, joka tun­tuu kul­ke­van suku­pol­ves­ta toi­seen. Koko yh­teis­kun­ta tun­tuu ole­van ju­mis­sa, tois­ta­mas­sa sa­mo­ja vir­hei­tä. Za­mas tun­tee sy­vää su­rua ja tur­hau­tu­mis­ta.

”Mut­ta mik­si näin käy? Mik­si he te­ke­vät tuon kai­ken uu­del­leen? Hei­dän käy­tök­sen­sä on jär­je­tön­tä!” Za­mas huu­dah­taa.

Shi­ni kat­soo tätä nä­kyä ja huo­kaa: ”Za­mas, tämä on ope­tus sii­tä, mik­si si­nun rat­kai­su­si oli­si­vat joh­ta­neet suu­rem­paan epä­jär­jes­tyk­seen. Jos sur­maat tai van­git­set älyk­kään la­jin yk­si­löi­tä, se vain li­sää kat­ke­ruut­ta ja lo­pul­ta sy­ven­tää on­gel­mia. Kun yh­tei­sön jä­se­net hyl­kää­vät toi­si­aan, se luo yhä enem­män on­gel­mia. Tämä näky, jon­ka näit, on aina yhtä su­rul­li­nen, mut­ta se on myös oppi­tun­ti to­del­li­suu­des­ta.”

Shi­nin sau­va pyö­räh­tää jäl­leen, ja nyt he nä­ke­vät toi­sen­lai­sen kau­pun­gin. Se on synk­kä ja kyl­mä, ja alue näyt­tää ole­van va­lo­ton, kuin au­rin­ko oli­si unoh­ta­nut sen. Ih­mi­set vai­kut­ta­vat ma­sen­tu­neil­ta ja elot­to­mil­ta.

Za­mas kat­soo tätä ku­vaa ja ky­syy epä­us­koi­se­na: ”Yli­en­ke­li, eikö tämä ole se alue, jos­ta pu­huit? Mik­si tääl­lä on vain pi­meyt­tä ja nä­ky­vää su­rua?”

Shi­ni kat­soo Za­ma­sia ja vas­taa: ”Tämä alue ei yri­tä pei­tel­lä on­gel­mi­aan kir­kas­ta­mal­la pin­taa. He ei­vät ole yhtä lois­tok­kai­ta kuin edel­li­set, mut­ta he te­ke­vät kui­ten­kin enem­män hy­vää kuin en­sim­mäi­nen yh­teis­kun­ta. Anna kun näy­tän si­nul­le, mik­si.”

Shi­nin sau­va pyö­räh­tää, ja Za­mas nä­kee, kuin­ka ih­mi­set, vaik­ka hei­dän elä­män­sä on vai­ke­aa ja täyn­nä pi­meyt­tä, kui­ten­kin koh­taa­vat ri­kol­li­sia ja synk­kiä ti­lan­tei­ta toi­sin. He ei­vät ran­kai­se pel­käs­tään, vaan he tar­jo­a­vat mah­dol­li­suu­den op­pia, kas­vaa ja pa­la­ta ta­kai­sin yh­teis­kun­taan. Ri­kol­li­set saa­vat an­teek­si ja voi­vat elää elä­mään­sä per­hei­den­sä kans­sa, työs­ken­nel­len pa­rem­paan tu­le­vai­suu­teen.

”Mut­ta tämä on mah­ta­vaa”, Za­mas sa­noo, häm­mäs­ty­nee­nä. ”Mi­ten on mah­dol­lis­ta, että täl­lai­nen lä­hes­ty­mis­tapa voi toi­mia? Mi­ten he voi­vat tuo­da iloa ja muu­tos­ta täl­lä ta­val­la?”

Shi­ni hy­myi­lee ja sa­noo: ”Se ei ole pelk­kää ran­gais­tus­ta, Za­mas. Se on mah­dol­li­suus. Mah­dol­li­suus kas­vaa, ym­mär­tää vir­hei­tä ja op­pia niis­tä. Se ei ole täy­del­lis­tä, mut­ta se on tie koh­ti pa­rem­paa.”

Za­mas jää miet­ti­mään Shi­nin sa­no­ja. Hän huo­maa, että kai­kes­sa ei ole kyse täy­del­li­syy­des­tä. On kyse mah­dol­li­suuk­sis­ta – mah­dol­li­suuk­sis­ta kas­vaa, op­pia ja pa­ran­taa it­se­ään. Se ei ole help­poa, mut­ta se on ai­noa tapa ra­ken­taa to­del­lis­ta tasa­pai­noa.

”En ole var­ma, pys­tyn­kö kos­kaan täy­sin ym­mär­tä­mään tätä”, Za­mas sa­noo hi­taas­ti. ”Mut­ta tie­dän nyt, että mi­nun täy­tyy op­pia kat­so­maan maa­il­maa sy­dä­mel­lä, ei vain jär­jel­lä.”

Shi­ni hy­myi­lee ja las­kee kä­ten­sä Za­ma­sin olal­le: ”Hy­vin teh­ty, op­pi­laa­ni. Olet op­pi­nut, että ei ole vä­liä, kuin­ka täy­del­li­siä olem­me – vaan se, kuin­ka hy­vin ym­mär­räm­me tois­tem­me vir­hei­tä ja au­tam­me nii­tä kor­jaa­maan.”

Za­mas kat­soo ym­pä­ril­leen, ja hän nä­kee kau­neut­ta siel­lä, mis­sä hän ai­em­min vain näki pi­mey­den. Hän ym­mär­tää nyt, että suu­rin voi­ma ei ole täy­del­li­syy­des­sä, vaan mah­dol­li­suu­des­sa kas­vaa ja ke­hit­tyä, vaik­ka ei kos­kaan oli­si val­mis.

Alek­si Lap­pi 22B