Kotikasvatus ei kasvata nuoria kestämään työelämässä

Ny­ky­ään yh­teis­kun­nan toi­min­taan ja työ­e­lä­mään tu­lee mu­kaan enem­män va­paam­man ja hel­pom­man kas­va­tuk­sen ko­ke­nei­ta lap­sia – oli­ko en­nen myös koti­kas­va­tus pa­rem­paa? Koti­kas­va­tus tar­koit­taa sitä, kuin­ka las­ta oh­ja­taan ja neu­vo­taan ko­to­na, ja kuin­ka hä­nel­le ope­te­taan sään­nöt ja toi­min­ta­ta­vat työ­e­lä­mää ja ai­kui­suut­ta var­ten. Se, kuin­ka lap­si kas­va­te­taan ko­to­na, vai­kut­taa hä­nen te­koi­hin­sa ja ta­poi­hin­sa koko lop­pu­e­lä­män ajan. 

Kun olen ju­tel­lut van­hem­pien ih­mis­ten, ku­ten iso­van­hem­pien kans­sa, on sel­vää, että ajat hei­dän nuo­ruu­des­saan ovat ol­leet eri­lai­set kuin ny­ky­ään. Elä­mä ja arki ko­to­na on ol­lut eri­lais­ta, ja kas­va­tus­me­ne­tel­mät ovat myös muut­tu­neet huo­mat­ta­vas­ti. Voi olla, että muu­tos on jos­sain mää­rin po­si­tii­vi­nen, kun esi­mer­kik­si väki­val­tai­ses­ta ran­kai­se­mi­ses­ta on luo­vut­tu. Olen kui­ten­kin sitä miel­tä, että jos­sain asi­ois­sa on saa­tet­tu men­nä huo­nom­paan suun­taan. Nuor­ten ar­jen hal­lin­nan ja vuo­ro­kau­si­ryt­min haas­teis­ta ker­too esi­mer­kik­si se, ett­ei aamu­pa­laa syö­dä. Li­säk­si esi­mer­kik­si vaa­ti­muk­set koti­töi­den te­ke­mi­ses­tä ovat vä­hen­ty­neet ja lo­mien ai­ka­na lap­sia ei käs­ke­tä kesä­töi­hin, jol­loin oman ko­din hoi­ta­mi­ses­sa voi olla vai­keuk­sia, ja työs­sä pär­jää­mis­tä ei ole pääs­syt har­joit­te­le­maan. Pet­ty­mys­ten sie­to­kyky on nuo­ril­la ai­em­paa hei­kom­paa ja kei­no­ja sel­vi­tä vas­toin­käy­mi­sis­tä ei ole. Nämä kaik­ki tai­dot ovat työ­e­lä­män kan­nal­ta tär­kei­tä asi­oi­ta.

Muu­ta­man vuo­den ta­kai­ses­sa kou­lu­ter­veys­ky­se­lys­sä (Nuor­ten arki- kou­lu­ter­veys­ky­se­ly 2019. Lil­li Hed­man ja Satu Hela­kor­pi. Jul­ka­ri.fi 10.3.2020) ker­ro­taan, että yli 50 pro­sent­tia am­ma­til­li­sis­sa oppi­lai­tok­sis­sa opis­ke­le­vis­ta nuo­ris­ta ei syö aamu­pa­laa joka aamu. Tämä tie­to on mie­les­tä­ni to­del­la huo­les­tut­ta­va. Vaik­ka lu­ki­o­lai­set syö­vät aamu­pa­lan hie­man to­den­nä­köi­sem­min, heis­tä­kin vain noin kak­si kol­mas­osaa syö aa­mi­ai­sen jo­kai­se­na arki­aa­mu­na. Tätä voi osit­tain se­lit­tää sil­lä, että jot­kut toi­sen as­teen opis­ke­li­jois­ta ei­vät enää asu ko­to­na, jol­loin ku­kaan ei vah­di hei­dän te­ke­mi­si­ään. Kui­ten­kin pe­rus­kou­lun 8. ja 9. luo­kan op­pi­lais­ta­kaan aamu­pa­laa ei syö päi­vit­täin 42 pro­sent­tia vas­taa­jis­ta, vaik­ka heis­tä suu­rin osa var­mas­ti­kin asuu vie­lä ko­to­na. Mie­les­tä­ni aamu­pa­lan syön­ti on yksi vas­tuul­li­suu­den osa-alue ja merk­ki ar­jen hal­lin­nas­ta – huo­leh­ti­mal­la sään­nöl­li­ses­tä ate­ri­a­ryt­mis­tä nuo­ri osoit­taa ky­kyä olla vas­tuul­li­nen. 

Kun olin ala­kou­lus­sa, van­hem­mat opet­ti­vat, että joka aamu syö­dään aamu­puu­ro. Nyt kun opis­ke­len muu­al­la, olen iloi­nen, että osaan olla vas­tuul­li­nen ja käy­dä syö­mäs­sä. Il­man aamu­pa­laa ei jak­sa teh­dä te­hok­kaas­ti töi­tä. THL:n ky­se­lys­sä sel­vi­si myös, että nuo­ret liik­ku­vat ja nuk­ku­vat lii­an vä­hän suo­si­tuk­siin näh­den. Mie­les­tä­ni ko­to­na tu­li­si opet­taa ot­ta­maan vas­tuu omas­ta hy­vin­voin­nis­ta. Tämä opet­taa vas­tuul­li­suut­ta, joka on tär­ke­ää myös työ­e­lä­mäs­sä.  

Nuo­ria ei myös­kään enää vel­voi­te­ta kesä­töi­hin en­ti­seen ta­paan. En­nen oli sel­vää, että ylä­kou­lu- ja opis­ke­lu­i­käis­ten tu­li­si käy­dä töis­sä use­am­man vii­kon ajan kesä­lo­mal­la. Edel­li­sel­lä vuo­si­tu­han­nel­la, esi­mer­kik­si iso­van­hem­piem­me nuo­ruus­ai­koi­na, Suo­mes­sa oli niin pal­jon pie­niä ti­lo­ja, että lä­hes jo­kai­ses­ta su­vus­ta löy­tyi joku maa­ti­lal­li­nen. Sii­hen ai­kaan, jos ei muu­al­la ol­lut kesä­töi­tä, käy­tiin vä­hin­tään aut­ta­mas­sa hei­nän­te­os­sa. Tämä opet­ti nuo­ril­le ah­ke­ruut­ta, jota tar­vi­taan työ­e­lä­mäs­sä. Työs­ken­te­ly su­ku­lai­sen tai muun tu­tun ti­lal­la oli nuo­rel­le tur­val­li­nen paik­ka op­pia työ­e­lä­mää. Su­ku­lai­sil­ta oli hel­pom­pi ky­syä neu­vo­ja kuin tun­te­mat­to­mil­ta. Su­ku­lai­set us­kal­si­vat myös an­taa pa­lau­tet­ta ja ke­hi­tys­eh­do­tuk­sia, jol­loin nuo­ret op­pi­vat vas­taan­ot­ta­maan pa­lau­tet­ta. 

Kun kau­pun­ki­lais­per­heil­lä ny­ky­ään ei ole yh­teyt­tä maa­ti­loil­le su­ku­lai­suu­den kaut­ta, ei täl­lais­ta työ­mah­dol­li­suut­ta mo­nel­la­kaan nuo­rel­la enää ole, ja kesä­työ­paik­ko­ja tu­lee et­siä ulko­puo­li­sis­ta yri­tyk­sis­tä. Tämä tar­koit­taa sitä, että yhä har­vem­pi lap­si tai nuo­ri löy­tää kesä­työn van­hem­pien­sa kaut­ta, ja jou­tuu itse ak­tii­vi­sem­min ha­ke­maan kesä­töi­tä. Kaik­kien van­hem­mat ei­vät mo­ti­voi lap­si­aan kesä­töi­hin, ja tämä on yksi osoi­tus sii­tä, että nuo­ril­ta vaa­di­taan lii­an vä­hän. 

Olen vah­vas­ti sitä miel­tä, että lo­man ai­ka­na jo­kai­sen tu­li­si käy­dä kesä­töis­sä, ja van­hem­pien pi­täi­si edel­leen pa­tis­taa nuo­ria kesä­töi­hin. Vaik­ka nuor­ta ei kiin­nos­tai­si ha­kea kesä­töi­tä, ei kan­nat­tai­si lan­nis­tua, vaan sit­ke­äs­ti oh­ja­ta nuor­ta ha­ke­maan töi­tä, kos­ka niis­tä saa to­del­la ar­vo­kas­ta ko­ke­mus­ta. Soh­vi Pe­so­nen, Alii­sa Put­ko­nen ja Inka Ny­ström ker­to­vat Rii­na Ka­su­ri­sen kir­joit­ta­mas­sa ar­tik­ke­lis­sa Ke­nen teh­tä­vä on pe­reh­dyt­tää nuo­ret työ­e­lä­mään? – Asi­an­tun­ti­jan mie­les­tä työn­an­ta­jan: ”Sil­tä ta­sol­ta läh­de­tään, mil­tä täy­tyy” (Yle.fi 6.7.2022), että työ­har­joit­te­lut ja kesä­työt ovat opet­ta­neet, mitä työ­e­lä­mä on ja mil­lais­ta on teh­dä töi­tä. Mie­les­tä­ni kesä­työt ovat­kin pa­ras kei­no val­mis­tau­tua tu­le­vai­suu­den työ­e­lä­mään. Jos kui­ten­kin käy niin, että lap­si ei saa kesä­töi­tä, on työ­e­lä­mä­tai­to­jen opet­te­le­mi­nen sil­ti to­del­la tär­ke­ää. Täl­löin van­hem­pien vas­tuu lap­sen neu­vo­mi­ses­ta ko­ros­tuu. Ylen ar­tik­ke­lis­sa opet­ta­ja Nii­na Liuk­ko­nen ker­too, että oi­kea asen­ne työ­e­lä­mään syn­tyy jo en­nen toi­sen as­teen kou­lu­tus­ta. Jos van­hem­pia ei kiin­nos­ta opet­taa lap­sel­le työ­e­lä­män asi­oi­ta, voi ti­lan­teen kor­jaa­mi­nen kou­lus­sa olla Liuk­ko­sen mu­kaan hy­vin vai­ke­aa.  

Työ­e­lä­mäs­sä jo­kai­nen ko­kee pet­ty­myk­siä. Ku­kaan ei ole täy­del­li­nen ja sik­si epä­on­nis­tu­mi­sia ta­pah­tuu. Nii­hin pi­tää kui­ten­kin tot­tua ja on tär­ke­ää, että niis­tä pää­see no­pe­as­ti yli. Psy­ko­lo­gi ja tie­to­kir­jai­li­ja Kei­jo Tah­ko­kal­lio ker­too Pau­lii­na Jaak­ko­lan kir­joit­ta­mas­sa ar­tik­ke­lis­sa Tei­ni-ikäi­sen kyky kes­tää pet­ty­myk­siä mää­rit­tää koko lop­pu­e­lä­mää: ”Kun se on kun­nos­sa, van­hem­mat ovat teh­neet sen, mikä van­hem­muu­teen kuu­luu” (Yle.fi 26.4.2019), että nuo­ret tu­li­si pie­nes­tä pi­tä­en to­tut­taa pet­ty­myk­siin ja vas­toin­käy­mi­siin. Kun to­tut­ta­mi­sen aloit­taa nuo­re­na, op­pii lap­si sie­tä­mään kou­lus­sa ja työ­e­lä­mäs­sä ta­pah­tu­via pet­ty­myk­siä. Tah­ko­kal­li­on mu­kaan van­hem­mat yhä use­am­min ta­soit­ta­vat lap­sen tie­tä ja tämä te­kee lo­pul­ta huo­noa lap­sel­le.  

Olen Tah­ko­kal­li­on kans­sa sa­maa miel­tä. Ny­ky­ään lap­sil­le ja nuo­ril­le teh­dään asi­at lii­an hel­poik­si ja vir­heil­le et­si­tään syyl­li­siä muu­al­ta, jot­ta lap­si ei ko­ki­si vas­toin­käy­mi­siä. Tämä on to­del­la huo­no tapa toi­mia, kos­ka työ­e­lä­mäs­sä vas­toin­käy­mi­siä tu­lee ja sil­loin ei­vät ole van­hem­mat enää peh­mit­tä­mäs­sä ti­lan­net­ta. Tah­ko­kal­lio to­te­aa, että ny­ky­ään ma­sen­nu­taan to­del­la pie­nis­tä ja nor­maa­leis­ta ar­jen vas­toin­käy­mi­sis­tä. Kui­ten­kin jos ko­kee en­sim­mäi­set vas­toin­käy­mi­set vas­ta tei­ni-iäs­sä, tun­tu­vat ne mo­nel­le to­del­la suu­ril­ta. Sa­noi­sin, että koti­kas­va­tuk­ses­sa on tär­ke­ää kas­vat­taa lap­si pet­ty­mys­ten maa­il­maan. Vaik­ka se voi tun­tua jul­mal­ta, pi­tää muis­taa, että työ­e­lä­mä ja ai­kui­suus on täyn­nä haas­tei­ta. 

Lop­puun voi­kin to­de­ta, että koti­kas­va­tus on vuo­si­kym­men­ten ai­ka­na muut­tu­nut to­del­la pal­jon, ku­ten koko yh­teis­kun­ta ja työ­e­lä­mä. Moni asia kas­va­tuk­ses­sa teh­dään ny­ky­ään pa­rem­min kuin en­nen. Kui­ten­kin on asi­oi­ta, jois­sa on mie­les­tä­ni otet­tu taka­pak­kia: kas­va­tuk­sen kuri on vä­hen­ty­nyt ja asi­oi­ta teh­dään lii­kaa las­ten puo­les­ta. Useim­mat muut­ta­vat pois ko­toa alle 20 vuo­den iäs­sä. Jos ih­mi­nen elää 80-vuo­ti­aak­si, asuu lap­si van­hem­pien­sa kans­sa vain 25 pro­sent­tia elä­mäs­tään. Olen sitä miel­tä, että van­hem­pien tär­kein teh­tä­vä on va­rus­taa lap­si omil­laan elä­mi­seen, jos­ta 75 pro­sent­tia elä­mäs­tä koos­tuu. Työ­e­lä­mä on ih­mi­sen suu­rin ja eni­ten ai­kaa vie­vä suo­ri­tus. Van­hem­pien teh­tä­vä on an­taa tä­hän suo­ri­tuk­seen hy­vät eväät. 

Opis­ke­li­ja  AI24